Vanhassa Raumassa kaikilla taloilla on nimi, ja Otavan rakennuksen nimi on Maalar, Nimi tulee Saara Maalarista, joka harrasti kiinteistössä ravintolatoimintaa jo vuonna 1649. Vanhan Rauman sydämessä sijaitseva Otava onkin Suomen vanhimpia ravintoloita ja kun tunnetun ravintolatoiminnan kerrotaan alkaneen muualla vasta yli sata vuotta myöhemmin, peli on raumalaisten mielestä harvinaisen selvä.
Alkuvaiheiden jälkeisestä ajasta tiedetään palovakuutusten avulla, että vuonna 1800 talon omisti pormestari Joh. E. Normén, vuonna 1838 tontin osti puolestaan apteekkari Carl Fredrik Hellsten. Apteekkarin kuoltua talo oli pitkään hänen leskensä hallussa, kunnes kauppias Fredrik Lehtinen osti talon vuonna 1875, mutta myi sen edelleen jo vuonna 1877 laivuri F. W. Strömille. Vuosisadan vaihtuessa vuonna 1900 kauppalaivurin leski Kristina Ström myi Maalarin talon puolestaan Toiminimi Lehtinen & Sofronoffille.
Uudistustöihin ryhdyttiin jo saman vuoden keväällä. Päärakennus muuttui miltei koko Vanhankirkonkadun puoleisen sivun mittaiseksi leveärunkoiseksi, uusrenessanssivuoratuksi rakennukseksi, jonka laudoitus oli kaupungin komeimpia. Kauppias Wladimir Sofronoffista – sittemmin Valle Soverosta – tuli vuonna 1913 kauppaneuvos ja vuonna 1917 Maalarin talo siirtyi rouva Emmy Äyhösen omistukseen.
Kieltolaki astui Suomessa voimaan 1. kesäkuuta 1919. Alkoholin saannista Vanhassa Raumassa huolehtivat pirtulaivoilta mereltä kanistereita kuljettaneet trokarit ja jakelusta paikalliset lestinheittäjät. Maalarin rakennuksessa toimi vuonna 1921 matkustajakoti, jonka kova tee oli niin vahvaa ainetta, että jos kynttilän laittoi liian lähelle, juoma syttyi tuleen. Talo eli ajan mukana, vuonna 1929 ulkorakennuksen Isoraastuvankadun puoleiseen päähän sijoitettiin kioski.
Kieltolaki poistui huhtikuun 5. päivä vuonna 1932 ja Otavan ravintolatoiminta alkoi virallisesti, seuraavana vuonna kiinteistöön tehtiin ravintolatiloja ravintoloitsija Kosti Laition toimesta. Vuonna 1945 Osuusliike Suojan omistamaa ravintolaa laajennettiin, jolloin uuden ravintolan sisäänkäynti tuli rakennuksen keskelle, seuraavana vuonna ullakkokerrokseen rakennettiin majoitustiloja. Vuonna 1961 ravintolatiloja uudistettiin jälleen. Ravintoloita oli edelleen kaksi, toisessa tarjoiltiin ja toinen oli itsepalveluravintola.
Vanha Rauma liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1991 ja Sirolan perhe pyöritti Otavan ravintolatoimintaa vuodesta 1993 lähtien. Kahdesta ravintolatilasta Otava 1 oli hienompi yökerho, jossa tanssittiin orkestereiden tahdissa, Otava 2 taas korttelikapakka, jota kutsuttiin karvalakkipuoleksi. Otavan kantaväkeä olivat niin kaupparatsut kuin merimiehet, ravintolan löysivät myös taiteilijapiirit ja opiskelijat. Ajat kuitenkin muuttuivat, tanssi-illat hiljenivät ja vuonna 2023 Sirolan perhe luopui rakennuksesta ja ravintolatoiminnasta.
Legendaarinen kansanravintola Otava on nyt noussut uuteen kukoistukseen, kun ravintoloitsija Pasi Vuorio palauttaa ravintolaan entisaikojen hengen ja kulttuurikuppilan pittoreskin tunnelman. Korttelikapakan lisäksi rakennuksessa olevan juhlatilan voi vuokrata kokouksiin ja erilaisiin tapahtumiin. Toivotammekin tervetulleeksi viihtymään Vanhan Rauman yhteiseen olohuoneeseen niin herrat kuin duunarit, paikalliset puukaupungin asukkaat kuin tullista tulleet turistitkin!
Vanha Rauman ravintolakulttuuria
Vanhan Rauman tulevaisuus on ollut useasti uhattuna, jolloin erityisesti taiteilija- ja kulttuuripiirit ovat nousseet puolustamaan puukaupunkia. Vuonna 1905 kaupunkiin oltiin jälleen suunnittelemassa ruutukaavaa. Kansallistaiteilijamme Akseli Gallen-Kallela – tuolloin vielä Gallén – saapui huhtikuun puolessa välissä kaupunkiin, ”ennen kuin uusi asema- ja rakennuskaava hävittäisi tämänkin asumiskulttuurin muistomerkin menneiltä ajoilta”. Gallen-Kallela luonnosteli ja piirsi Vanhan Rauman taloja ja katuja.
Gallen-Kallelan piti olla Vanhassa Raumassa pari päivää, hän jäi pariksi viikoksi ja tutustui kaupungin merkkihenkilöihin. Perimätieto kertoo, että Gallen-Kallela ja Nurmisen kauppiassuvun silloinen johtaja, merenkulkuneuvos John Nurminen, viettivät iltaa ravintolassa useamman skottiviskilasillisen äärellä. Kun maksun aika koitti, ei taiteilijalla ollut rahaa maksaa osuuttaan ja Nurminen lupasi reiluna miehenä kuitata molempien laskun.
Gallen-Kallela asettui vastapalvelukseksi seuraavana päivänä Rauman satamaan maalaamaan taulua Uljaksesta, Nurmisen perustaman yrityksen ensimmäisestä kuunarilaivasta. Näin syntyi maalaus ”Uljas Rauman satamassa”, ainoa Gallen-Kallelan maalaama laivataulu, ja maalaus on nykyisin John Nurmisen säätiön toimistossa. Ja varmasti yhden ravintolaillan arvoinen.
Frans Hjalmar Nortamo, kirjailijanimeltään Hj. Nortamo, tunnetaan Rauman murteella kirjoitetuista raumalaisista jaarituksista. Nortamo työskenteli piirilääkärinä ja kaupunginvaltuutettuna, hän oli myös valtiopäivämiehenä edustamassa Rauman porvarissäätyä valtiopäivillä vuonna 1900 sekä hetken kansanedustajana Suomalaisen puolueen eduskuntaryhmässä. Rauman kaupungin kunniaporvarille perustettiin vuonna 1930 jopa oma seura, Nortamo-Seor.
Nortamo julkaisi viisi murretarinoiden kokoelmaa. Vuonna 1906 ilmestyi ”Mnää ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro”, joka oli ensimmäinen murteella julkaistu suomalainen kaunokirjallinen teos. Jaaritusten pääosassa oli kolme nuorta merimiestä, Anundilan Kalkke, Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro, joiden sattumukset liittyivät usein alkoholinkäyttöön. Kaikki raumalaiset tuntevat Nortamon sanoittaman laulun ”Kaad liiveihis ryypp” sanat:
”Kaad liiveihis ryypp
hyväs seoras vaikk kaks,
ja kolmaski viäl
jos snuu veres om baks.”
”Älä ussemppa kaad
ann menn siut suu,
sill muuton gäy nii
ett se ryypp kaata snuu.”
Aluksi on nuoruuden huumaa ja humaltumista, hehkuvia sydämiä. Kuumaa intohimoista kaipausta ja murheellista menetystä, joka päättyy haikeisiin jäähyväisiin. Sellainen on kirjailija Unto Koskelan tunnetuin teksti ”Kuubalainen serenaadi”, sellainen oli lyhyen mutta kiihkeän elämän kulkeneen runoilijan oma raumalainen serenadi. Mutta itse laulu jäi elämään ikivihreänä.
Tulenkantajien tulisieluiseen ryhmään kuulunut, vuonna 1908 syntynyt Unto Koskela kuoli vain 25-vuotiaana ja ehti julkaista yhden runokokoelman, kaksi romaania ja raumankielisen matkakertomuksen, muutamia suomennoksia, novelleja ja lehtiartikkeleita. Silti hänen kuolemansa jälkeen romaaneista tehtiin elokuvaversio, sävelletty teksti toimi elokuvamusikaalin pohjana.
Into ”Pärre” Parvala on muistellut, kuinka hän ja Koskela palasivat kesällä 1934 Nortamo-Seoran kesäkokouksesta Vanhan Rauman Kauppatorille, jolloin serenadi sai ensiesityksensä, kivenheiton päässä Otavasta. Miehillä oli päässään sydvestit, matkassa yksirivinen haitari sekä kitara: ”Siin me Uton gans istuttin neljä aikka aamust torill kaevon gannell ja annettin dult täydellk kurkull Kuubalaist serenadi nii, ett Suamise Lyty, ko ain ensmäisen ol kärryttes kans paikall, huus, ett kiitoksi pali poja ja tulkkast nyk kaffett juama.”
”Me tulimme kapakasta,
kai hiukkasen horjuen.
Oli lähtömaljoja juotu,
ja yö oli ihmeellinen.”
”Joku huomasi sattumalta
– se oli kai Watkinson –
että serenaadi sulle
ihan velvollisuutemme on”